Mun huora

Mun huora. Sillä nimellä mä siitä tykkään ajatella ja sillä nimellä mä tykkään sitä kutsua. Voisihan se tietysti olla horo, orja, reikä, ämmä, lehmä tai narttu. Monenlaisia nimiä olen kuullut käytettävän. Voisinhan mä kutsua sitä omalla ristimänimelläänkin, mutta ei se tunnu oikealta. Sille on aikansa ja paikkansa, mutta ne hetket on yksityisiä. Huora se siis on. Joku ulkopuolinen voisi ihmetellä, että miksi ajattelen niin koska eihän se vaikuta siltä. Ei se käyttäydy niinkuin huora muiden läsnäollessa. Itseasiassa se käyttäytyy tosi hyvin ja pukeutuu nätisti. Siksipä juuri se onkin mun ikioma huora. Mun pikkuhuorani. Espanjaksi (kieli, jota olisi hauska osata) se kuulostaa vieläkin söpömmältä - putita. Mun putita.

Putitan koulutus on kesken. Kolmisen kuukautta sitten se aloitettiin ja vaikka se osaakin jo kaikenlaisia temppuja, tuntuu siltä että koulutusta jatketaan vielä pitkään. Vaikka se pikkuhiljaa alkaa ymmärtämään paikkansa ja tietää miten käyttäytyä - ei se riitä mulle, ei ollenkaan. Sitäpaitsi sen kouluttaminen on kivaa. Katsella sitä täysin alistettuna, nolattuna. Kyynelet silmissä, vailla omaa tahtoa. Kun sen näkee sellaisena edessään, sydän jotenkin värähtää. “Sääli on sairautta”-sanonta saa ihan uuden merkityksen, kun samaan aikaan tekisi mieli halata ja paijata sitä - samaan aikaan kuitenkin mun kädet lyö ja satuttaa entistä lujempaa. Mutta mieli tietää, että me molemmat nautitaan.

Huoran kouluttamisessa parasta on se, kun huomaa itse onnistuneensa. Kun tajuaa, että koulutuksessa on päästy eteenpäin. Viimeksi se alkoi jo muistamaan, että kaikki mitä mä teen on sen parhaaksi. Muisti kiittää ja ymmärsi olla hiljaa, vaikka pelko saattoikin jossain kohtaa vallata mielen. Pelko oli tietysti tarpeetonta, enhän mä sille mitään pahaa antaisi tapahtua. Mitään lopullisen pahaa ainakaan, kipua tarvitaan jotta oppi menee perille. Mutta huorat nyt on sellaisia. Pelkää välillä turhan takia.

Mun huora on mulle rakas. Mä kunnioitan sitä ja haluan suojella sitä kaikelta pahalta, paitsi itseltäni. Mutta koska mä tiedän, että se rakastaa kipua ja alistumista - nautin ylitse kaiken sen rikki repimisestä. Kun ensin olen hajottanut sen pieniksi palasiksi lattialle, kerään ne palaset ja kainalossani teen siitä taas kokonaisen ihmisen. Sen keho värisee mun kehoa vasten ja hengitetään samaan rytmiin. Kummatkin tyydytettyjä ja onnellisia, kummatkin raukeita ja rakastuneita. Sellaisia hetkiä varten ihminen elää.

Putita (vieläkin sen sanominen/kirjoittaminen saa hymyn mun huulille) on tietämättään muuttanut mua paljon. Mun käy sääliksi niitä, jotka eivät omaa putitaansa ole löytäneet. Vielä enemmän käy tietysti sääliksi niitä, jotka eivät ole löytäneet itseään. Mutta itsensä löytämisessä on putitan kaltaisesta tapauksesta paljon apua. Kun saa täysin rentona ja aitona toteuttaa omaa itseään, omaa seksuaalisuuttaan.. Se tunne on sellainen, ettei sitä voita oikein mikään. Sen tunteen mä jaan mun putitan kanssa. Oma pikku huorani.

-C.